Torstai 8.4
Minin äiti ja isä hakivat meidät hotellilta. Ajoimme taksilla vierailulle äiti Teresan perustamaan orpokotiin. No, siellä oli lapsia, niinkuin arvaatte. Tilat olivat siistit, mutta vaatimattomat. Ahdasta tuntui olevan. Leikimme lasten kanssa ja rupattelimme sisarten kanssa. Kahdessa siivessä asuu yhteensä noin 185 lasta. Osa odottaa adoptiota. Paikalla oli saksalainen perhe, vanhemmat ja kolme noin parikymppistä nuorta. Kaikki kolme oli adoptoitu äiti Teresan orpokodista. Perhe oli tullut katsomaan yhdessä lasten kanssa heidän ensimmäistä kunnon kotiaan.
Iltapäivällä ajoimme paikkakunnan kuuluisimpaan opinahjoon, St Xavier Collegeen, jossa puhuin isolle ryhmälle filmialan opiskelijoita. Osaston johtaja, professori Mulik, on hieno herrasmies. Hänestä huokuu sivistys ja arvokkuus. Hän on opiskellut elokuva-alaa mm. Washington D.Cssä. Paikassa oli hyvä ilmapiiri. Opiskelijat olivat innokaita ja tiesivät paljon alasta. Monilla oli jo alan työkokemusta. Kalkutassa kuvataan paljon Bollywood elokuvia. Kahden tunnin luento venyi ja venyi, meillä oli niin mukavaa ( tai sitten olen täysin sokea ja oman itseni lumoissa – mikä on tietenkin hyvinkin mahdollista).
LOPPUPLÄJÄYS
Sitten se iski. Istuimme johtajan huoneessa ja rupattelimme mukavia. Sain lahjoja. Kuvia nappailtiin puolin jos toisin, kunnes se tapahtui: Täysi pimeneminen, minulta meni taju. Istuin huoneen lattialle ja kaikki musteni silmissä. Minut talutettiin sängylle ilmastoituun TV -studioon. Yritin kävellä vessaan. Jukka talutti ja välillä kantoi. Makasin sängyllä lähes tunnin, olo ei parantunut. Huimasi ja öklötti. Professori Mulik ja Mini soittivat paikalle lääkärimunkin ( College on osa jesuiittakeskusta). Nousin ja oksensin. Makasin siinä sängyllä omassa oksennuksessa ja ripulissa. Ympärtillä pyöri huolestuneita ihmisiä. Minut kärrättiin kaupungin hienoimpaan sairaalaan. Professori Mulik ja Mini seurasivat mukana. Mitä ihania ihmisiä! He huolehtivat kaikesta.
sairaalassa
Sain suoneen tipan. Olo parani hieman. Ajoin porukan pois; Jukan Minin luokse varaamaan meille seuraavaksi päiväksi hotellia Bangkokiin ja Professori Mulikin kotiinsa. Sinne minä sitten jäin. Suoraan sanottuna itku pääsi, kun katselin ympärilleni. Edellisen potilaan veriset sormenjäljet koristivat sängynpieliä ja valokatkaisinta. Hoitajien puvut eivät olleet hohtavan valkoisia, vaan pinttyneen lian peitossa. Siivojat ym. henkilökunta kävi kurkkimassa ovenraosta ulkomaalaista, vetistelevää, paskalta haisevaa naista. Ei se minua haitannut, saa sitä ihminen tyydyttää uteliaisuutensa. Huutelin heille vain “hello”. Mutta kukaan ei tuonut minulle juomista. Minulla oli kauhea jano ja lääkäri käski juoda paljon pullovettä tai paikallista limonadia. Tarjolla ei ollut kumpaakaan. Vihdoin ja viimein joku toi minulle pienen pullon limsaa. Siihen se anteliaisuus sitten jäikin. Tippa irroitettiin aina kun juoksin vessaan – ja olisi unohdettu laittaa takaisin paikalleen, ellen olisi soittanut kelloa ( odoteltuani ensin parisen tuntia). Mietin siinä illlan pitkinä tunteina, kuinka en koskaan enää matkusta Aurinkorannikkoa pitemmälle ( nyt kun olo on hyvä, niin perun ehkä päätökseni).
sairaala
Yö meni horteessa. Lentokentälle olisi lähdettävä yhdeksän maissa aamulla. Päätin, että olen kunnossa siihen mennessä ja tulen istumaan siinä koneessa. Jukka ja Mini saapuivat kahdeksan jälkeen. Paperiasiat olivat hoitajilla ihan rempallaan. Pääsimme lähtemään kentälle hieman ennen kello kymmentä. Tiukille meni. Kentällä meidät juoksutettiin pikavauhtia läpi passintarkastuksen. Pääsin ensimmäisenä koneeseen – käsi oli paketissa tiputusletkun jäljiltä. Säälipisteitä tippui joka paikasta! Sain ensiluokkaista palvelua koneessa. Kaikki meni sujuvasti. Olo oli heikko, mutta huomattavasti parempi kuin yöllä. Nautin lennosta. Jukka istui “oranssiveljeskunnan joogigurun” vieressä. Mies oli langanlaiha. Hänellä oli pitkä harmaa parta ja pitkät harmaat hiukset. Päässä hänellä oli oranssiturbaani. Jukka ja guru juttelivat mukavia koko matkan. Mukavia miehiä molemmat matkakumppanini! Vaihdoimme osoitteet ja toivotimme toisillemme hyvät jatkot!
Sanotaan, että Bangkok on maailman kuumin kaupunki. Kalkutan jälkeen kaupunki tunti melkeinpä viileän raikkaalta. Taksilla “Kotiin” Bangkok Loft Inn- hotelliin. Puhtaat lakanat, ihana suihku ja nettiyhteys!
Ai, mikä minuun iski ja vei sairaalaan? En minä vaan tiedä…Lämpöhalvaus, ruokamyrkytys tai kaikki yhdessä…
Punapaidoista ja mielenosoituksista kirjoitan huomenissa…Paitsi, emme me ole niitä nähneet, mielenosoituksia nimittäin. Punapaitoja olemme nähneet.
Kategoria/t: Uncategorized
